Niin on tämäkin viikko saatu enempi tai vähempi kunniallisesti päätökseen. Päivänä tämä päivä on ollut varsin bueno, mitä jos ei lievää laiskuuttani lasketa (jätin sopimuksen kirjoittamisen huomiselle...). Ajan tuolta tuiki kärkeältä tehtävältä vei jälleen reipas kävelylenkki kauniissa ulkoilmassa. Ei jumatsui, miten mä rakastan tuollaista talvista pakkasilmaa höystettynä auringonpaisteella (no nii! onnistuin kuullostamaan keski-ikäiseltä). Aivan eilisen lenkin pituuteen en päässyt kantapäitä vaivaavien rakkojen takia, mutta reipas puolet eilisestä tuli kyllä käveltyä.

Lenkkeilyn lisäksi sain pykäistyä muutospäiväkirjan aluille. Todella näppärä tuki, tämän blokin lisäksi elämänmuutokselleni, joka siis alkoi vuoden vaihteesta. Hyvin on neljä ensimmäistä päivää mennyt... niin ja tätä vuottakaan ei ole enää jäljellä kuin 361 päivää... ja koko elämää oletetusti paljon paljon enemmän. Turhia pilkun viilauksia moiset, jätänkin ne tältä istumalta vähemmälle.

Illan suussa tuli mieleeni ajatus, että lenkkeily on niin kamalan yksipuolista, joten päätin vetäistä jumpat huoneeni lattialla päivän kirsikaksi. Tuli mieleen, että tässähän voisi fiilistellä äidin vanhojen c-kasettien tahtiin ja löysinkin Cliff Richardin ja Popedan seasta Anna -lehden aerobikkasetin. Moisesta löydöstä riemastuneena tyrkkäsin kasetin laitteeseen ja ryhdyin jumppaamaan. Tosin se jumppa loppui lyhyeen, sillä nauramiseltani en päässyt puusta pitkälle. Onneksi jumppani pelasti Michael Jackson, jonka kuumia mooveja seuraillen sain hien pintaan ja puntit nousemaan. (:

Huomenna vuorossa kaverin kanssa treffailu ja kasvojen mikrohionta. Ehkä minäkin näytän huomenna ihmiseltä! Ehkä minusta tulee jopa kaunis! (okei, nyt mä liioittelin... :P)

On se kyllä, tää päivä on ollut varsin rattoisa. Puoliltapäivin lähdin kävelylle, kun ilma oli mitä ihanin. Hiukan vajaata kolmea tuntia myöhemmin ajatukset olivat mallillaan ja mieli veti vertoja säälle. Jos miinuksia hakee, niin rakot sitä kantapäihin sain, mutta mitä me pienistä, ei nekään meistä. Tän päivän ihanuutta potenssiin kymmenen lisää se, ettei ainutkaan mies ole ollut sitä häiritsemässä mitenkään! Voi tätä onnea ja autuutta, lisäksi sain tehtyä muutoskalenteria etiäpäin.

Eilen illalla, vuodatuspäivityksen jälkeen käväisin viestit katsomassa, niin jopas jotain! Siellä odottikin Keniltä viesti, harvoin se viestiä laittaa, mutta kun laittaa, niin hymy siitä huulille irtoaa. On se elämä... ihanaa. Kiitos, tää päivä oli tässä.

kolmas. Mut puhutaamme nyt tästä päivästä. Voiko olla suurempi elämän pieni asia kuin se, kuinka saa herätä toisen tullessa kysymään, että voinko toimia hetkisen mikrotukihekilönä? Siis ei voi, ja mikäs sen mukavampaa kuin silmät kierossa ryhtyä asentamaan tulostinta. No en osannut ja painuin samanten takaisin peiton alle, se oli varmaan fiksuita tänään.

Hauskinta tänään oli ehdottimasti Vesimursun kanssa syömässä. Subin lämpimät leivät edessä juttu luisti kuin unelma. Puhuttiin perinteikkäästi miehistä, jotka molemmille ovat jonkun tasoisia ongelmia. Jäkkäri pulttasi minulle aamulla, kun en valitettavasti päässyt hoitamaan hänen juoksevia asioitaan. Kappas, aivan kuin minulla ei olisi elämää (ok, ei oo yleensä, mut nyt kerrankin oli...). Niin ja mikä järki on toisen vapaapäivänä laittaa aamulla 06.17 viesti, kuinka autuasta muuttaminen on? Aivan, ei mikään. Ymmärrä näitä miehiä nyt sitten.

Jottei tämä nyt aivan tilittämiseksi mene, ajattelin pohtia alennusmyyntejä - ovathan nuo jokseenkin ajankohtaisia. Ihmiset menevät massoittain kauppoihin, ostavat muka tarvitsemiaan tuotteita, muka halvalla ja olevat muka onnellisia. Tohdin epäillä, mutta onneksi minun mielipidettäni ei kysytä. Ei sen puoleen, ostin itsekkin alennusmyynneistä uuden lenkkipipon, kauluspaidan ja topin... mutten mä mikään pulmunen sanonutkaan olevani, saati onnellinen. Enkä myönnä välttämättä tarvitsevani niitä tuotteita. Huomasin tänään senkin, kuinka ihanaa on olla vajaa 160 cm pitkä, vaatekaupoissa voit vaivatta surffailla lasten ja aikuisten puolella - molemmilta puolilta voit ostaa vaatteita!

Näihin hekumallisiin tunnelmiiin päätämme tänään.

Niin sitä huomasi vaan eilen illalla, kuinka yksi vuosi on päättynyt ja on aika aloittaa uusi. Lupauksia tehtiin ja ikuista rakkautta vannottiin (tai noh ainakin melkeen). Näiden lupauksien toteuttamisen ja niissä pysymisen vuoksi tämän bloginkin avaan. Puran mietteitäni siitä, mitä tulee ja mitä on jo tullut. Pohdin elämää niin omaa kuin muidenkin, näin pian täysi-ikäisen nuoren neidon näkökulmasta.

Uutta vuotta vietin parhaan ystävän kanssa, ensin otettiin pohjat ja sitten suuntana oli keskustaan ilotuksia katsomaan ja ihmisiä ihmettelemään. Kaupungin tarjoama ilotulitus oli mahtava ja ilta jatkui mukavasti kuoharipullon ja ystävän seurassa. Jokirannassa ilotulituksen alkua odotellessa Kakkonenkin päätti soittaa ja kysellä kuulumisia. Kumma mies, vasta muutama päivä aiemmin olin, mielestäni varsin ystävällisesti, katkaissut yhteydenpidon. Myönnettäköön, että asian olisi voinut hoitaa muuten kuin tekstiviestillä, mutta ei sitä yksien sokkotreffien jälkeen vielä mitään eropapapereita tarvitse lähteä lakituvasta hakemaan.

Jotta elämäni olisi kuin huonosta elokuvasta, on yhden hankalan miehen lisäksi elämässäni toinen hankala mies: Jäkkäri. Mies, jonka tapasin internetin ihmeellisessä maailmassa heikkona hetkenä noin reilu kaksi viikkoa sitten. Noin viikon tuntemisen (jos sitäkään) mies ryhtyy jo kullattelemaan ja muruttelemaan, pelkän messengerin kautta käydun keskustelun perusteella! Joku roti, kyllähän siitä ahdistus iski, mutta kuitenkin luotin ja uskoin, että mies rauhoittuu, suoristaa selkänsä ja lopettaa korkokenkäni alle luikertelun, jos asiasta huomautan. Noh, ei niin ei! Toisella heikolla hetkellä, luovutin miehelle puhelinnumeroni, lähettämällä hänelle tekstiviestin, niin eikö poika siitä innostunut ja lähettele nyt kaikkia epätoivoisia viestejä. Kyllä ihmisen lapsen pitää sitten olla tyhymä (ja nyt puhun itsestäni). Hyvä asia Jäkkärissä on se, että tyyppi asuu toisella puolella Suomea, niin ei ainakaan ole riskiä, että hän oveni taakse ilmestyy lausumaan kauniita lauseita silmistäni, joihin kuulemma voi hukkua...

Missä ovat rehdit, tasa-arvoa arvostavat, mukavat, musiikkimiehet? Kummia nämä, jotka väkisin mielistelemällä ahtautuvat pienen kenkäni alle ja toivovat minulta suoraselkäisyyttä ja päätöksiä! Onneksi minulla on isoveli, joka laukoo suoraan mielipiteensä. Hän muisti huomauttaa läskeistäni, eli kiitoksia vaan. Hyvä, että muutkin niitä vahtii, kun ei oma vahtimiseni näköjään riitä..